Liikutuin siitä, että joku luki Suulia. Ja elvytin tämän henkiin. Ei mitään tarinaa tai legacya voi jättää yhdeksänteen osaan, täysi kymppi pitää saavuttaa! Tässä osassa en edes muista, mitä tapahtuu, mutta tapahtumia on, sen voi luvata hyvin helposti kirjoitustyylini ja kieron mielikuvitukseni tuntien.
                                                   * * *



Kaikki muuttuu niin kauhean nopeasti, minäkin. Feniks on jo iso poika, samoin Fiore. Äiti tarvitsee silmälasit. Flora täyttäisi kahdeksantoista, jos olisi täällä. Minäkin olen nyt viisitoista. Dima ei tunnu vanhenevan ollenkaan, hänen silmiensä ympärillä olevat rypyt, pienet ja auringon katsomisesta johtuvat, eivät syvene ollenkaan. Ihmettelen, miten hän sietää äitiä. Äiti on vanhemman näköinen mitä on oikeasti, hän on silti 13 vuotta Dimaa vanhempi. Minun ikäni on lähempänä Diman ikää kuin äidin. Aina, kun katson Dimaa, joki lämmin hulvahtaa sisälle. Hän on isäpuoleni - tai hänen pitäisi olla.
Fauna oli täyttänyt viisitoista kolme viikkoa sitten. Hän ei ollut mielestään kaunis, muttei rumakaan - hänellä oli littana nenä ja silmät kuin jollakin pullosilmäisellä kalalla. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana Flora oli pyyhitty talosta pois, kaikki Floran tavarat oli heitetty menemään tai Fauna oli saanut hamstrattua ne itselleen. Kotoa karkaaminen oli Faunan mielestä väärin, muttei sentään niin paha rikos kuin yleisesti tunnuttiin kuvittelevan. Fauna tiesi, että Floralla oli ollut jokin painava syy lähteä, ja hän epäili vankasti, että sisko olisi ollut raskaana. Hurjaa, jos näin oli, sillä sitten Fauna olisi jo täti!



Toinen merkittävästi kasvanut oli perheen kuopus Fiore, isänsä pikku kuvastin. Fauna piti veljestään - velipuolestaan oikeastaan - tavattomasti ja huolehti tästä mielellään. Tuntui mukavalta kanniskella Fiorea edes takaisin talossa ja leikkiä puskutraktoreilla, roboteilla ja hirviöillä ja säikytellä niillä pikkuista, vaikka puskutraktorille Fiore vain nauroi. Diman työt veivät paljon aikaa, sillä hän oli hiljattain päässyt ihan oikeaksi luokanopettajaksi, eikä Ellen ollut koskaan hirveästi piitannut jälkikasvustaan.



Feniks toteutti Suulan sukuperintöä opettelemalla pianonsoittoa. Hänen näppärät kymmenvuotiaan sormensa tanssivat koskettimilla kömpelöä valssia, kun hän hapuili Ukko Nooan säveliä esiin soittimesta. Miten äiti sai soittamisen näyttämään niin helpolta, äiti, joka ei osannut tehdä mitään ruokaa pilaamatta sitä liialla suolalla tai chilillä, äiti, joka ei yleensäkään ottaen osannut mitään? Feniks muisti, että Elina-tätikin oli ollut hyvä soittamaan pianoa, joskaan ei niin loistava kuin Ellen. Feniks yritti vielä kerran, ja toisen kerran. Hän voittaisi tämän taistelun!



"Kuuntele, tuiteli, kuka soittaa alakerrassa?"
"Ei äiti. Äiti on palempi."
"No, kurkataan", Fauna ehdotti ja katsoi alakerran pikku harjoittelijaa.
"Peenih!" Fiorella välähti. Fauna otti pikkuvelipuoltaan käsistä kiinni ja kysyi: "Tanssitaanko, makkarajalka?" Fauna keinutti Fiorea hiljalleen, mutta Fiore ei tyytynyt niin hillittyyn tyyliin vaan rupesi pomppimaan villisti ympäri huonetta.
"Varo, ettei tule pipi! Oikeastaan nyt mennään kyllä nukkumaan, bratwursti!"

Fauna pesi veljen hampaat, pakotti tämän käymään potalla ja lopulta puki hennon vaaleanpunaisen haalarin tämän ylle.
    "Nyt nukutaan, hyvää yötä", hän sanoi ja pussasi Fiorea poskelle.
    "Nuku hyvin, Vauna", Fiore mumisi ja halasi vielä siskoaan. Sitten hän kellahti ylisöpön kehtonsa pohjalle ja tutkiskeli lukuisia kauhtuneita pehmolelujaan, joilta osalta puuttui korva, osalta silmä, osalta häntä ja osa oli muuten vain vanhoja. Ne kaikki olivat perintöä Faunalta, Floralta ja Feniksiltä.



Faunan ilta, kuten yleensäkin, ei päättynyt suinkaan Greyn anatomian, Lostin tai muun hyvän sarjan tuijottamiseen, kavereiden soittoihin tai pikku irc-kierrokseen, vaan Ellen laittoi hänet tekemään itse väliin jättämänsä kotityöt tällä kertaa päänsäryn takia. Fauna ymmärsi, että äiti ei ollut aivan kuin muut ihmiset, mutta silti häntä ärsytti Diman ja Emmaliisa-tädin ainainen nalkutus siitä, kuinka piti ottaa huomioon, ottaa huomioon ja ottaa huomioon. Hän otti huomioon jo ihan tarpeeksi, tuskin mikään mielen arpi esti äitiä poistamasta vessanpytyn tukosta tai siivoamasta uunia! Hän kiskoi talkkarinpusulla niin raivokkaasti kuin kykeni ja haaveili mielessään siitä päivästä, kun hän pääsisi yliopistoon Ruusulaakson keskustaan eikä hänen tarvitsisi huolehtia talosta kuin jokin palvelustyttö.



Feniks ei joutunut vielä tekemään kotitöitä ainakaan ylettömästi, mutta läksyt hänen piti tehdä joka kerta kunnolla ja joka ikisiin kokeisiin piti lukea kaksi kertaa. Välillä häntä tosiaan harmitti, että Dima opetti neljättä luokkaa lähiön alakoulussa, toisin sanoen juuri sitä, millä Feniks opiskeli. Tunnillakaan ei voinut riehua edes vähäistä määrää, kun siitä tuli aina kotona sanomista. Feniks tuhersi viimeisen numeron matikankirjaansa ja paiskasi sen reppunsa suunnalle huoneen toiseen nurkkaan.



Hän olisi varmasti voinut valvoa pitempäänkin, sillä Dima ja Ellen olivat alakerrassa, toinen makuuhuoneessa, toinen tarkistamassa kokeita keittiön pöydän ääressä, mutta Feniks ei vain jaksanut. Aamulla hänen pitäisi kuitenkin herätä puoli kahdeksalta kouluun, ja sinne hän tavallaan halusi mennä, koska pääsi tapaamaan kavereita ja hyppimään pyörillä koulun takapihalla silloin, kun Diman ja muiden opettajien silmä vältti.



Yöllä yhdeltä Fauna kuuli Fioren kiljaisut alakerrasta. Sillä on taas kakat housussa. Miksei kukaan muu välitä kuin minä? Fauna haki pikkuveljensä, joka jokelteli yhtä vilkkaasti kuin päivällä vastaavaan aikaan. Portaista noustuaan Fauna kuuli omituista ääntä käytävän yläpäästä, kuka itki? Hän laittoi valot päälle.
    Ellen seisoi pää painuksissa kuolleen kaksoissiskonsa lapsuudenvalokuvan edessä. Hänellä oli yhä yllään samat vaatteet kuin illalla - hän ei ollut nukkunut varmaan ollenkaan.
    "Ella, sinun pitää joku päivä tulla käymään - olen kuullut, että sinulla on perhe siellä Puosunmäellä. Hyvä mies ja kaksi lasta. Mä aina ihmettelen, että susta ei kuulu mitään; et kai oo hylänny minua? Ella! Muistakin sitten tuoda lapset mukana, minun lapset varmasti tahtoo tutustuu niihin. Mikset voi? Älä, ÄLÄ!" Ellen mumisi ja huusi viimeisen sanan huomaamatta valoja ja Faunaa vierellään. Faunaa puistatti ja hän hiipi viemään Fioren takaisin kehtoonsa. Hän ei enää uskaltanut mennä omaan huoneeseensa yläkerrassa, joten hän käpertyi vierashuoneen sängylle nukkumaan yrittäen unohtaa tapahtuneen.



    "Ellen, näytät aika väsyneeltä", Dima totesi aamulla, kun huomasi silmäpussit ja kolmannen kahvikupillisen kultansa kädessä.
    "Maha oli vähän sekaisin... taidan jäädä kotiin tänään, minulla on aika joustava työaika. Mene sä vaan hopusti töihin, ettet vaan myöhästy!" Ellen murahteli ja sekoitti monta lusikallista sokeria kahviinsa. Dima oli kuulevinaan pientä peittelyä Ellenin äänessä ja päätti jutella asiasta myöhemmin vaikkapa Faunan kanssa. Nyt hänen olisi kuitenkin yritettävä työntää ongelmat mielestään ja mentävä tosiaan jo koululle. Dima kävi sanomassa heiheit Fiorelle, joka jäisi tänään kotiin äitinsä kanssa.



Diman laitettua oven kiinni Ellen lysähti kasaan. Minä en jaksa enää. Ellaa ei kuulu vieläkään. Joskus minusta tuntuu että en kuulu tähän maailmaan ollenkaan. Kukaan ei ymmärrä minua, ja kaikki katsovat minua kuin hullukasta. Äs, miksei sisko jo soita. Se on nykyään niin ylimielinen, on ollut siitä asti kun karkasi kotoa. Kaikki on ylimielisiä. Jopa mun omat lapset. Ellen pomputti vanhaa sukkaa Urkin edessä ja muisteli sitä, kuinka kissa oli tuotu kotiin, se oli ollut pieni harmaa pallero. Nyt sillä oli omia pieniä harmaita palleroita kolme kappaletta.



Fauna oli kuullut Ellenin huijaukset Dimalle aamulla, ja hän päätti olla menemättä kouluun. Äidillä oli joku kyllä pahasti vialla, kun tuolla tavalla houri ja peitteli tekemisiään. Kun Fauna kuuli äitinsä lähtevän ulos, hän kipitti heti alakertaan ja silitti Urkkia pari kertaa, että se olisi hiljaa. Voi kun sinä voisit kertoa, mitä äidin päässä liikkuu kun se silittää sinua. Minäkin tahtoisin tietää. Fauna odotti, että Ellen oli sadan metrin päässä ulkona, puki sitten ylleen kaapista löytämänsä vanhan retrotakin ja aurinkolasit ja seurasi äitiään pitkin lähiön katuja.



Ellen suunnisti uudelle hautausmaalle. Faunaa karmi jo toistamiseen vuorokauden sisällä ja hän aavisti pahaa, kun Ellen etsi vanhempiensa ja siskonsa haudat. Aluksi äiti vain saksi ruusupensaista ylikasvaneet oksat pois niin, että ne olivat täydellisiä palloja. Sitten Ellen astui hautojen päälle, aivan, päälle, ja aloitti vaikertavan itkun. Fauna piileskeli punaisen rakennusvajan takana peloissaan.



    "Minä en halua kuulla enää paskan vertaa niitä sinun valheita, äiti! Ella on hengissä, hyvissä voimin, mutta se ei taho nähä minua! Miksi te huijasitte minua aina? Ja Ella, minä vihaan sinua. Sinä olet meistä se parempi puoli, etkä viitsi ikinä edes käydä huonoa puoltas kattomassa, vaikka pyydetään! Ja isä, sinä silitit minun rupisia polvia lapsena, mutta sinäkin olet ihan varmasti mukana tossa salaliitossa. Minä tapan kaikki jotka on! Miksi mua huijataan?"



Yhtäkkiä Ellenin äänensävy laski ja Fauna hädin tuskin kuuli tuskaiset, vihaiset sanat.
    "Ella, sinä päivänä kun sinä lähdit, minä lupasin löytää sinut. Mutta minä epäonnistuin. Entä jos sinä kuolitkin? Ai, et kuollut. No, soitellaan vielä jatkossa, minulla on aina aikaa sinulla - jaa, eikö sinulla olekaan aina aikaa siskollesi? Sika!" Ellen huusi jälleen ja potkaisi sitten hautakiveä. Fauna pelkäsi pyörtyvänsä siihen paikkaan, heitti ruman takin ja lasit menemään vajan syövereihin ja juoksi koululle. Hän ehti juuri ruokailuun. Koulussakin oli mukavampaa kuin tuollaista tosielämän kauhuleffaa katsomassa.



Pakkotyöleiri kotona jatkui, milloin siivottiin vessaa, milloin keittiötä, milloin jopa kissankoppia! Fauna tunsi itsensä nöyryytetyksi heitellessään kumihanskoilla kissankakkaa muovipussiin. Miksi heillä oli edes kissoja? Oliko sekin joku äidin mielipuolinen temppu, jota katsottiin läpi sormien, eikö kukaan välittänyt hänestä, Feniksistä ja Fioresta?



    "Onkos kivaa?" kuului pojan ääni Faunan takana. Tämäkin vielä! Kadun toisella puolella asuva, Faunan luokkalainen poika Heikki oli tullut tekemään piinasta vielä sietämättömämmän.
    "Totta kai. Ainahan tästä on unelmoitu", Fauna vastasi kylmästi ja heitti kumikäsineet nurmikolle.
    "No, haluatko apua?" Heikki uteli ja tarkasteli pihaa.
    "En. Pärjään hyvin itsekin, kiitos vain. Heihei."



    "Äläpäs nyt vielä hyvästele."
    "Miksi?"
    "Koska en ole vielä saanut asiaani sanottua." Heikki mumisi epävarmasti.
    "Sano ja sukkelaan. Sitten voitkin lähteä." Fauna ei tuntenut myötätuntoa.
    "Tuota noin... Ruusulaakson Kinossa pyörii yks leffa - sellanen tosi hyvä, että haluaisikko... tulla, em, kattoon sen minun kanssa?"
    "En! Painu hiiteen, minä siivoan nyt kissankoppia!" Fauna rähisi ja Heikki lähti kovin nopeasti omaa kotiaan kohti. Ellei ollut peräti jopa kymmenen metrin nopeusennätys.



Dima kuuli koko keskustelun ja hykerteli onnellisena. Faunassa oli puhtia sanoa tuollaisille klopeille ei. Hän oli varma, että Fauna piti varttuneemmista miehistä, olihan hän itsekin henkisesti kypsä jouduttuaan huolehtimaan niin paljon pikkuveljestään. Dima veti punnukset taas ylös ja katsoi, kuinka tyttö kumartui haisevan kopin ääreen. Raukkaparka, ansaitsisi parempaa. Hän melkein lähti auttamaan tyttöä, muttei sitten tehnyt sitä, koska silloin Ellen saisi taas mustasukkaisuuskohtauksen.



Fauna sai kätensä pestyä ja lähti sisälle. Hän oli näkevinään Diman suunnalta ihailevan katseen, mutta jouti jo ihaillakin, kissankoppi oli löyhkännyt aivan järkyttävästi. Hän työnsi päänsä äidin ja Diman huoneen ovesta sisälle ja ilahtui huomatessaan, ettei siellä ollut ketään. Äiti oli kai mennyt ulos ja jättänyt öljyvärinsä ja muutaman paperille tehdyn, onnettoman sutun peräänsä levälleen. Fauna otti paletin tuhahdellen käteensä. Hän osaisi varmasti tehdä paremman maalauksen kuin äiti, vaikka äiti aina väittikin olevansa elegantti taiteilijasielu täynnä energiaa. Fauna katsoi ulos ja yritti ottaa kielen päällä keikkuvan inspiraation kiinni. Hän katsahti etupihan suuntaan - ja jähmettyi kauhusta paikalleen.



Hän ei ollut kuvitellut yöllistä vaellusta tai aamuista keskustelua. Tuossa oli äidin hulluuden huipentuma; Ellen hyppi bensakanisterin vieressä palavien puutarhakalusteiden ja lehtikasojen edessä hiuksiaan raastaen ja kirkuen niin, että ääni kuului sisälle asti.
_______________________________________________________

Tackar och bockar. Kohta taloesittely ja sitten lisää.  

 

Tämän osan oli tarkoitus ilmestyä jo kesäkuussa, mutta tuli aivan ihmeellisiä esteitä; kuka olisi arvannut, että lomalla on kohta tiukempi aikataulu kuin pahimpina koeviikkoina? Olen kiertänyt Suomea laidasta laitaan ja käynyt jo Norjassa ja Ruotsissakin, joten ymmärrätte kai… itse asiassa odotan koulun alkua, silloin on aikaa edes iltaisin! Ja vielä Emmaliisa-osasta, senkin kanssa tuli onkelmia, sillä en muista mitään niistä kuvista, piupau. Se siitä sitten. Mutta antakaa anteeksi tämmöinen kesäinen välinpitämättömyys, en lupaa vastedes enää mitään aikatauluista:)
                        * * *



Ellen tunsi itsensä robotiksi vielä vuosi äitinsä kuoleman jälkeen. Kaikki pienet askareet, joista Mag oli aina huolehtinut, romahtivat nyt hänen niskaansa. Talossa oli edelleen neljä alaikäistä, joista hänen piti huolehtia, ja lisäksi hänen omat ongelmansa painoivat päälle. Jälleen kerran Ellen kaipasi pysyvää miestä rinnalleen. Nuorena hän oli haaveillut vain sylistä, johon käpertyä, mutta viime aikoina haaveisiin olivat liittyneet myös vakituiset tulot, ylimääräinen näppärä käsipari ja isän malli lapsille. Pikku Feniksinkään elämään ei ollut koskaan liittynyt isää, sillä ainoa asia, jonka Ellen oli Peristä kuullut, oli paikallislehdessä näkynyt hääilmoitus. Jonkun toisen suomenruotsalaisen kanssa! Vähän kyseltyään ja juoruja kuunneltuaan Ellen sai tietää, että Per oli muuttanut Ruusulaakson hienostoalueelle, niihin vasta rakennettuihin moderneihin taloihin, joissa oli maisemaikkunat merelle päin. Välillä Ellen mietti, haastaisiko miehen isyystestiin, muttei ollut kuitenkaan uskaltanut. Hän tunsi vieläkin suojelunhalua ja jotakin epämääräisen lämmintä sitä miestä kohtaan.



Onneksi Flora ja Elina auttoivat – pitkin hampain tosin – Elleniä kotitöissä ja Feniksin hoitamisessa silloin, kun eivät olleet juoksentelemassa kaupungilla milloin minkäkin kikattavan kaveriporukan kanssa. Kumpikin oli mukava tyttö, mietti Ellen, mutta he eivät tulleet vieläkään kunnolla toimeen keskenään.
    ”Mitäs pikkumies, onko naapurin Liisa käynyt täällä leikkimässä Legoilla?” Flora kyseli veljeltään tämän höpistessä omia juttujaan kuolma-autoista ja kaivinkoneista, jotka jyrräsivät Suulan taloa vastapäätä olevalla tontilla. ”Vai onko koneet jännempiä kuin tytöt? Hyi hyi, kuules, ei koneiden kanssa voi pussata! Kuuntelepa, ovikello soi… onko se Liisa, käydäänkö katsomassa?”. Ellen oli melkein kateellinen Floralle; tyttöhän osasi käsitellä lapsia paremmin kuin hän itse, ja vieläpä hänen lapsiaan!



Saatuaan Feniksin lastenhuoneeseen paiskomaan legoja Liisaa päin Flora lähti vihellellen katsomaan, olisiko jääkaapissa mitään mukavaa mutusteltavaa. ”Kuule… Flora?” kysyi Elinan ääni hänen takaansa. Flora kääntyi ja näki samanikäisen tätinsä seisovan selkä suorana häntä kohti – eikä tämä edes näyttänyt myrskyn merkiltä.
    ”No, nythän ku me ollaan päästy ysiltä, niin mehän valittiin niitä kouluja?”
    ”Joo, niin mitä sitten?” Flora uteli.
    ”Minä laitoin ykkösvalinnaksi lukion Takiasissa, ja pääsin sinne. Mun pitää muuttaa sinne kahden viikon päästä, sinnehän on aika pitkä matka.”
    ”Joten nämä on jäähyväiset tavallaan.”
    ”Sovitaanko kaikki asiat, en halua muistella mummona sitä kuinka inhosin sinua. Jos meidän ei kerta tarvi nähä toisiamme, ei me voida tapellakaan. Anteeksi kaikki.”
    ”Kiitos, ja anteeksi kans mun puolesta. Me oltiin ilkeitä.” Flora nyyhkäisi ja puristi Elinan kättä. Elina hymyili hieman väkinäisesti.
    "Ei meijän silti tarvi olla mitään parhaita kavereita."
    Tyttöjen takana Fauna kuunteli korva kovana, kuinka riitapukarit viimein saivat sovittua. Hänenkin kahdeksanvuotiaaseen maailmaansa mahtui tyytyväisyys sovinnosta, sillä hän oli ollut jo kyllästynyt isosiskonsa ja Elinan taisteluun, jonka kenttänä toimi koti. Fauna oli saanut olla rauhassa vain kavereidensa luona tai äitinsä kanssa, mutta Ellenin seura hermostutti häntä vielä enemmän kuin ainainen nahistelu.



Elina oli hyvin tyytyväinen itseensä sovinnon takia, sillä hän oli miettinyt asiaa jo kauan. Jos häneltä olisi kysytty, oliko hän täysin rehellinen Floralle anteeksipyyntöjen saralta, hänen olisi ollut pakko vastata, ettei hän ollut. Hän oli pyytänyt Floralta anteeksi vain helpottaakseen tilannetta kotona - ja aivan sama, vaikkei hän puhunutkaan totta, eihän hän tänne enää koskaan palaisi vaan lähtisi hyvään lukioon ja sen jälkeen yliopistoon lukemaan itselleen kaunista tulevaisuutta.
     Elinan rinnassa pisti silti, kun hän mietti tilannetta, joka vallitsisi tässä talossa hänen lähtönsä jälkeen; perhe saisi olla rauhassa koolla, hän, ylimääräinen, lähtisi viimeinkin. Elinan perhe oli hajonnut, eikä hän laskenut Elleniä perheeseensä. Elina oli aina halveksinut heikkotahtoista isosiskoaan, joka oli pilannut hänen lapsuutensa tulemalla Magin kotiin tekemään kolme aviotonta penskaa. Ja Ellenin ensimmäinen mies oli... tappanut Elinan isän. Elina paukautti e-mollin erittäin kiukkuisesti pianoon. Hitto vieköön, menköön rikki koko soitin, eihän sitä täällä hänen jälkeensä kukaan kuitenkaan osaisi soittaa! Elina meni pakkaamaan tavaroitaan huomista lähtöä varten. Aamulla hän olisi jo poissa.



Ellen oli aivan innoissaan! Hän oli käynyt aamupäivällä kampaajalla, ja lopputulos ihastutti häntä itseään kovasti. Punaruskeat, vahvat suortuvat valuivat nyt hänen selkäänsä pitkin. Hän oli myös ostanut kirpputorilta uuden mekon, ajatella, miten halvalla merkkitavaraa sieltä saikaan! Kaiken onnen kruunasi se, kun hän oli käynyt lähi-Siwassa hakemassa maitoa, hän oli kirjaimellisesti törmännyt häntä noin kymmenen vuotta nuorempaan mieheen, jonka tumman suklaan värisen ihon kosketus sai hänen sydämensä pamppailemaan vieläkin villisti.
    Ellen päätti kokeilla ostamaansa vihreää luomiäriä ja kaiveli käsilaukkuaan. Hänen sormiinsa osui violetti paperinpalanen, jossa oli kultatussilla tehty puhelinnumero. Dima Muerta 0400-784265. Ellen näppäili numeron tärisevin käsin ja painoi vihreää luuria. Toisesta päästä vastasi täyteläinen miesääni.



Dima oli ensimmäinen mies, joka asettui taloksi Suulille. Fauna ei ollut koskaan aiemmin ajatellut isähahmoa - Ellenin kertomukset hänen, Floran ja Feeniksin isistä antoivat kuvan kolmipäisistä hirviöistä, jotka hakkasivat vaimojaan ja hukuttivat kissanpentuja vessanpönttöön. Dima oli aivan erilainen. Hän vei Feniksin leikkipuistoon kaivamaan hiekkalaatikkoa ja auttoi Faunaa vaikeissa läksyissä. Hän siivosi vessan, kun Ellen ei jaksanut, ja osti lapsille keksejä, suklaata ja karkkeja kerran viikossa. Dima käski myös Floran nukkumaan ennen puoltayötä, ja piti huolen siitä, että Fauna pesi hampaansa aamuin ja illoin. Fauna piti Dimasta kovasti, koska Dima huolehti hänestä ja Feniksistä paremmin kuin Ellen koskaan. Mummosta Faunalla ei ollut kuin kaukaisia, harmaita muistoja, eikä hän osannut kaivata Magia ollenkaan.



    "Sano isi" Ellen kehotti Feniksiä ottamaan uusia sanoja käyttöönsä, kuten isi ja perhe.
    "Äiti ja miesäiti, kuka on isi?"
    "Isi on sellanen mies, joka pesee sun hampaat ja antaa sulle ruokaa. Isi on sellainen joka tykkää äitistä paljon ja nukkuu sen vieressä." Ellen hehkutti iloisesti, mutta hymy hyytyi, kun Feniks tarkensi: "Ja pyyhkii minun pyllyn!"



    "Ellen", Dima huikkasi yläkerrasta, "minulla olisi vähän asiaa." Ellen kiipesi vikkelästi portaat ja liimautui Diman kylkeen. Kylläpä hän on innokas.
    "Minä olen aina halunnut oman pienen, sellaisen Feniks. Tiedän, että sinulla on jo kolme, mutta haluaisin meille oman, yhteisen lapsen. En jätä lapsia hunningolle, tiedät kai sen?  Olen aina haaveillut olevani isä."
    "Vauvat on ihania", Ellen hihkaisi ja veti Dimaa takaisin alakertaan. Sänky oli siellä päin.



Magin muistoksi jääneet kissat, Niisku ja Urkki, olivat nekin kuhertelevaisella päällä ja päättivät lisätä kissamäärää kolmella. Fauna sai päättää pentujen nimet, Pörri, Hunaja ja Daalia. Pienet, vikisevät ja harmaat karvapallerot hurmasivat kaikki perheenjäsenet isoimmasta pienimpään, ja jopa  Feniks sai luvan käsitellä Pörriä. Onneksi kukaan ei ollut allerginen kissoille.



Vaikka ei Fenikskään enää pieni ollut; hän täytti juuri ennen koulujen alkua kuusi vuotta. Nyt hän saisi uusia kavereita eskarista ja voisi jutella leuhkia Liisalle olevansa jo koulussa! Eilen Dima oli vienyt Feniksin Ruusulaakson keskustaan asti ostamaan koulureppua, ja siellä oli ollut tosi jännää, Feniks ei ollut koskaan aikaisemmin päässyt sinne kotirotta-Ellenin takia. Kun hän tuli kotiin, Flora ja Fauna istuivat pöydän ääressä iso suklaakakku välissään, ja se maistui aivan mahtavalta. Illalla Feniks ei melkein malttanut mennä nukkumaankaan, Dima joutui ärisemään hänelle ja lopulta kantamaan yläkertaan ja omaan sänkyyn - yläkertaan! Aiemmin Feniks oli nukkunut vauvahuoneessa alakerrassa, mutta nyt hän sai oman huoneen yläkerrasta.



"Minä en saa unta", Feniks niiskutti yöllä yhdeltä Ellenille ja Dimalle, jotka nököttivät keittiössä kahden pikkuisen konjakkilasin kanssa. Ellen halasi poikaansa ja saatteli tämän takaisin omaan huoneeseensa.
    "Isotkin pojat nukkuvat nyt, kuuntele vaikka, siskotkin jo nukkuvat. Mene nyt peiton alle ja ota vaikka nalle syliin - noin juuri. Annapas äiti kertoo sinulle jonkin salaisuuden, joka on tarkoitettu vain isoveljille; minä ja Dima saamme vauvan. Sinusta tulee ihan oikea isoveli. Vauva syntyy keväällä." Ellen kertoi pehmeällä äänellä ja silitti Feniksin päätä. Pian se jo retkahti nukkuvana ja rentona yhteen punoutuneiden, pienten sormien vierellä tyynyllä. Ellen hiipi hiljaa pois huoneesta ja laittoi oven vain hieman raolleen niin, ettei ääntäkään päässyt.

Syksyn kuluessa ja koivunlehtien pudotessa Ellenin neljäs raskaus alkoi näkyä. Dima oli edelleen lapsille melkein täyspäiväinen huoltaja, sillä hän halusi Ellenin keskittyvän vain heidän vielä syntymättömään pienokaiseensa. Dima oli huomannut alkuihastumisen jälkeen Ellenissä huolestuttavia piirteitä, jotka viittasivat johonkin pahaan traumaan tai useampaan. Joskus Ellen puhui itsekseen kädessään pieni valokuva noin neljä-viisitoistavuotiaasta tytöstä, joskus hän sätti itseään "tappamisesta". Dima ei uskaltanut kysellä Elleniltä, joten hän jutteli Floran kanssa.
    "Kuka tuo tyttö on, jonka kuva on tuossa seinällä ja äidilläsikin on hänen kuvansa?"
    "Mutsin kaksossisko Ella, se kuoli viistoistavuotiaana tulipalossa. Mummo sano aina, että Ellan mentyä Ellen ei ole koskaan ollu oma ittensä."
    "Onko äitisi sitten joskus ollut... omalaatuisempikin?"
    "O-hon! Sehän käytti aineita ja joi ja puhu ihan sekoja vielä viis vuotta sitte. Nyt se kai yrittää olla kunnon äiti mutta kai säki näät, ettei sillä ole kaikki inkkarit kanootissa?"
    "Äitisi on vain erilainen kuin me muut. Minä pidän hänestä silti, en sen takia. Ja pidän teistä kaikista kovasti."



Flora turhautui vaivaantuneeseen isäpuoleensa; hän ei halunnut olla mikään suuri totuuden ääni, joka kertoi Ellenistä kaiken pahan. Flora halusi Diman jäävän heille, vaikka Dima olikin toistaiseksi työtön kuten Ellenkin. Dima hoiti sekä isän että kolme neljäsosaa äidin paikasta. Miten he olivat selvinneet ilman järjen ääntä tässä talossa yli vuoden? Flora käveli pihalle rauhoittumaan. Puutarhuri oli taas töissään, häntäkään ei oltu viitsitty erottaa sitten Magin kuoleman.
    "Terve Flora. Jokos tänä keväänä sinä kirjotat?"
    "Mitä, en! Vasta kahen vuoden päästä."
    "Ja minä kun luulin", Leo-niminen puutarhuri vastasi ja sytytti sätkän. "Olet sen verran vanhemman olonen, että voisit ihan hyvin ostaa röökiä ja viinaa eikä kukaan huomais mitään."
    "Miks mun tarvis? Sä trokaat ne röökit ihan hyvin, onko sulla askia, paria nytte? Mulla ois kymppi", Flora kyseli. Hän oli alkanut polttaa mummon kuoleman jälkeisenä tyhjänä aikana, jolloin Ellen oli vain istunut sisällä ja katsellut ulos ikkunasta.



    "Noo-o, saattaisipa mulla tuollaiselle söpöliinille ollakin", Leo kierteli ja puhalsi renkaita sätkästään. Flora silitti hänen poskeaan.
    "Onko vai ei? Anna tänne!" Flora oli hermostuvinaan mutta hymyili viettelevästi. Hän oli aivan korviaan myöten lätkässä karkeaan, hieman yli parikymppiseen miehen, joka toi hänelle tupakkaa ja joskus pienen ryyppypullon. Hän oli varma, että Leokin piti hänestä.
   


Leo otti Floraa käsistä kiinni, jottei tämä saisi otettua hänen haalareidensa taskusta pullottavaa Marlboro-askia.
    "Jäit kiikkiin, pikku rikollinen. Annapas minä vähäsen rankaisen sinua", Leo innostui ja tumppasi sätkänsä maahan. Ruohoon tuli pieni, musta läikkä.
    "Eikös puutarhurin pidä huolehtia, että nurmikko on vihreä, eikä tehdä siitä enää huonompaa", Flora kysyi ja heilautti hiuksiaan puolelta toiselle. Leo otti Floraa vyötäisiltä kiinni ja nosti tämän kasvot omiensa tasolle.

    "Tsekkaapa, onko siellä kaikki kunnossa. Etten vain ole ruostunut!" Leo hekotti ja Flora alkoi suudella häntä. Kyllä! Leo piti hänestä ja oikein kovasti vieläpä. Toivottavasti Fauna ei ollut ikkunassa katselemassa... tai Dima vielä vähemmän, hän hirttäisi Floran jos saisi tietää.



Illalla Ellen huomasi puolivillaisesti tehdyn haravoinnin.
    "Voi pentele", hän kirosi ja ryntäsi alusvaatteissaan pihalle. "Taidanpa erottaa viimein sen äijän, eihän se ole edes viitsinyt näitä kasoja heivata helkkariin! Ihan turhaa sekin homma, soitan sille heti huomenna eikä se enää tule lähellekään meijän pihaa!" Ellen mutisi itsekseen ja löysi sytkärin taskustaan. Hän sytytti kuivat lehdet palamaan soihduksi pihalle ja lähti takaisin sisälle ennen kuin Dima ehtisi huolestua vauvansa terveydestä kylmällä pihalla.



Lämpöisissä sisätiloissa iltamyöhään, Ellenin ja Diman mentyä nukkumaan Flora avasi takaoven hyvin hiljaa. Leo luikahti sisälle ja ojensi kukkakimpun sijasta Floralle askin tupakkaa. Olipas romanttista, Flora ajatteli myrtyneesti. Silti hän johdatti Leon alakerran toiseen makuuhuoneeseen, jossa Ellen oli milloin minkäkin miehen kanssa nukkunut silloin, kun mummo oli vielä elänyt. Nyt Ellen oli siirtynyt äitinsä vanhaan huoneeseen.
    Floraa jännitti kovasti, kun hän asettui sängylle makoilemaan Leon vierelle. Hän ei ollut tehnyt tätä koskaan ennen, vaikka olikin ehkä niin sanonut kavereilleen. Leo tarttui hänestä kiinni takaapäin. Nyt sitä mennään!



Puolen tunnin kuluttua Flora nukkui syvää unta pehmoisessa sängyssä. Leo nousi ylös, keräsi tavaransa ja naurahti kuivasti katsellessaan nukkuvaa Floraa. Niin pieni ja omalla hiljaisella tavallaan kapinallinen oli kuitenkin langennut hänen syliinsä.
    Aamulla Leo sai soiton Elleniltä.
    "Sinun ei enää tarvi tulla meidän puutarhaan, onko selvä? Noin paskamaisen laiskaa puutarhuria ei ole ennen nähty! Et tule lähellekään enää koskaan!" Ellen rähisi ja Leo päätti kunnioittaa akan vaatimusta. Hänellä oli tuollaisia somia Floran kaltaisia tyttösiä lisääkin, hän ei jäisi kaipaamaan Floraa... ja kaiken lisäksi tyttö osti röökiä alihinnalla, hänhän jäi tappiolle.



Tuli kaunis kevät ja Dima vei lapset maauimalaan, etteivät he pyörisi kotona Ellenin ja hänen mahansa tiellä. Feniks hyppäsi metrin ponnahduslaudalta ja leveili sillä uimapelkoiselle Faunalle, joka oli varmuuden vuoksi ottanut mukaansa uimarenkaan ja räpylät, ettei vain hukkuisi.
    "Et varmasti uskalla hypätä ponnulta!"
    "Ja varmasti uskallan, mokoma kakara!" Fauna kivahti ja asteli ponnulle. Se tutisi kovasti hänen jalkojensa alla.
    "Tä-tämä on varmasti rikki, kato nyt, siinä on ruuvit yhtä löysällä kun sun päässä!" Fauna kiipesi ponnulta alas ja lähti altaaseen, jossa vettä oli kunnioitettavat metri ja 20 senttiä. Feniks puolestaan hyppäsi ponnulta pommilla ja näytti mennessään kieltä mielestään nynnylle isosiskolle.



Flora oli ottanut toistaiseksi tyhjän makuuhuoneen tukikohdakseen, josta käsin hän tutkaili päällä olevaa tilannetta. Hänellä ei ollut ollut menkkoja kolmeen kuukauteen, ja mahakin alkoi pyöristyä. Hän muisti hämärästi harrastamansa asiat Leon kanssa - tässä huoneessa vauva oli saanut alkunsa. Flora oli miettinyt jo jonkin aikaa lukion keskeyttämistä, sillä se oli hänen mielestään puisevaa ja hankalaa, ja hän pärjäisi ilman koulutustakin mainiosti. Hän taitteli kirjeen ja laittoi sen keittiön pöydälle odottamaan Diman ja sisarusten paluuta. Ellen loikoili huoneessaan. Flora kaiveli äitinsä laukkua - lompakko, ja myös Diman nahkatakin taskuja - toinen lompakko. Hän heitti suuren laukun olalleen ja käveli seksikkäimmissä vaatteissaan moottoritien varteen. Flora nosti peukalonsa pystyyn.
    Musta Mersu vilautti vilkkujaan ja pysähtyi tytön eteen. Flora nousi noin kolmekymppisen miehen kyytiin ja hilasi kaula-aukkoaan alemmas. Mies painoi kaasun pohjaan ja Mersu hävisi muiden autojen sekaan.



Yhdeksän korvilla Dima toi lapset takaisin kaupungilta. Feniks pulputti innoissaan asfalttityömaasta, jonka läpi he olivat kulkeneet. Töin ja tuskin poika saatiin vaihtamaan ylleen pyjama ja syömään iltapalaa.
    "Mikä tuo on tuossa pöydällä?" Feniks kysyi suu täynnä muroja.
    "Kirje, tollo!" Fauna vastasi ja repi kuoren auki. Luettuaan viestin ääneen hän kalpeni.
    "Flora on mennyt! Se on lähteny pois, eikä se aio palata... ja Dima, se sanoo että se otti sulta kolmesataa euroo ja äidiltä sataviiskymppiä. Se kerto että sen on pakko mennä ja että ei tarvi huolehtia. Pärjääkö Flora? Isi?" Fauna sopotti kauhuissaan. Feniksin silmät kostuivat ja hän alkoi parkua hädissään. Missä Flora oli? Minne Flora oli mennyt? Miksi? Puhelinsoitto katkaisi järkytystilanteen. Dima vastasi äkisti.
    "Hei kulti! Tuota noin, minä olen sairaalassa... ja AUTS! Me, äh, saadaan, auh, kohta vauva! Tule tänne, tai no älä, koska jonkun IIIH pitää huolehtia, aih, lapsista", Ellenin hengästynyt ääni särisi langan päässä.
    "Lapset, te saatte tänä yönä pikkusiskon tai -veljen. Tulkaa vaikka äitin ja minun sänkyyn nukkumaan, tästä tulee jännää!" Dima yritti piristää ulvovia ja hätäisiä lapsia.



Kolmen päivän kuluttua terveeksi todettu poikavauva tuotiin Suulille kotiin. Sillä oli samanlaiset sievät, punaruskeat silmät kuin Dimalla ja se oli muutenkin paljon isänsä näköinen. Ellen halasi liikuttuneena Dimaa heti kotiin tultuaan.
    "Tiedätkös, olet ensimmäinen mies, joka iloitsee lapseni syntymästä. Yksi ei tiedä ja yksi, no, yksi on yksi. Minä rakastan sinua", Ellen avautui ja vauva inisi hänen sylissään kuten vastasyntyneet yleensäkin.



    "Hän on ihmeellinen, Ellen, miten lapsi voi olla noin kaunis?"
    "Höpsö, eihän sinun poikasi voi olla kuin kaunis, kun olet tuollainen komistus itsekin. Minusta muuten tuntuu, että lastenhuonetta pitäisi uudistaa. Se on aivan karsea. Eihän meidän pikku prinssimme voi nukkua niin kamalan värisessä huoneessa, hyi!"
    "Totta puhuen olen miettinyt koko talon remonttia - meillähän on rahaa äitisi perintönä enkä minäkään ole aivan tyhjätasku, vaikka vasta haenkin töitä. Voisimme laittaa uusiksi ainakin kaikki seinä- ja lattiapinnat ja ostaa uusia kalusteita. Myös Faunan ja Feniksin huoneissa on uudistamista, sillä Fauna ei ole enää mikään pikkukakara - hyvänen aika, tyttöhän on jo kohta yläasteella! Ei hän voi jakaa huonettaan aina barbien ja ponien sekä pehmoleluröykkiön kanssa", Dima suunnitteli.



Seuraavat kaksi kuukautta Dima kulki ystävältään lainatulla lavapakulla rautakaupan, sisustusliikkeen ja kodin väliä ja uudisti milloin mitäkin huonetta. Kun homma oli vihdoin ohi, koko perhe piti juhlat remontin onnistumisen kunniaksi.
    "Skool, onneksi olkoon uusi koti! Tuntuu ihan kuin muuttaisi jonnekin muualle", Dima riemuitsi ja korkkasi samppanjapullon. Fauna ja Feniks eivät jaksaneet kauaa istua keittiössä pokkuroimassa, vaan Fauna lähti kokeilemaan, oliko uudistetun kakkosmakkarin sängyssä yhtä hyvät jouset kuin edellisessä. Hänen täytyi myöntää, että Dima oli melkoinen ihmemies; tämä oli laittanut tapetit ja lattiat kaikkialle itse, ja Faunakin oli auttanut oman huoneensa parketin asentamisessa. Ja tämä sänky oli mainio, melkein yhtä hyvä kuin Faunan oma uusi sänky.



Kaiken juhlan keskellä oli muistettava tehdä läksytkin, mutta niissäkin oli aivan eri hohtoa kun ne sai kirjoittaa itse paikalleen loksauttamansa parketin päällä. Urkkikin tuli nuuhkimaan ja mouruamaan Faunan vierelle. Niisku, pentujen äiti, hiiviskeli portaikossa ja sähisi porraskäytävän tauluille ilkeän kuuloisesti. Fauna kyllästyi kissojen pitämään meteliin ja painautui uusien lakanoiden väliin ja kiskoi sälekaihtimet kiinni. Missähän Flora on nyt, ja miksi se lähti? Olen yrittänyt soittaa sille kymmenet kerrat, mutta se kai on ostanut uuden kännykän. Miksei se voi kertoa asioitaan edes minulle, en minä ole enää pieni. Se on ainoa, joka tässä talossa oli lähimpänä minua... ennen minulla oli kolme isompaa neuvomassa ja auttamassa, mutta nyt ei ole enää ketään. Voi kun Florasta kuuluisi jotain, edes postikortti! Ainakaan se ei ole kuollut, lehdessä ei ole kirjoitettu mitään sellaista. Kaipa sillä on niin hauskaa, ettei se ehdi muistaa minua.



Dima oli ostanut myös uudemman tietokoneen sen vanhan rotiskon tilalle, jonka käyttöjärjestelmä oli ollut Windows 95. Hän oli heti päässyt erään paikallisen koulun sivuille, jossa kerrottiin avoimista työpaikoista. Muutaman päivän soiteltuaan ja kyseltyään hän viimein sai odottamansa sähköpostin; hänet oli valittu muutaman hakijan joukosta apuopettajaksi! Kyllähän hänen koulutuksensa olisi ylempäänkin riittänyt, mutta ura aloitetaan aina pohjalta, ja tässä jos missä se pohja näkyi.



Aamu valkeni ja Ellen nousi jo kuudelta. Hän ja Dima molemmat rakastivat sitä hetkeä, jolloin lapset vielä nukkuivat ja he saivat hörppiä aamukahvinsa rauhassa.
    "Ellen, minä olen saanut töitä!" Dima sanoi ylpeästi.
    "Sepäs sattui, niin minäkin, eräästä, eh, firmasta", Ellen sanoi sen kummemmin tarkentelematta. Dima päätti olla kyselemättä, sillä hän halusi, ettei Ellen loukkaantuisi.
    "Minun tehtävänäni on toistaiseksi olla apuopena, mutta enköhän siitä ylene, kun näytän lahjani tällä saralla", Dima virnuili.
    "Sinä jos kuka olet luontainen opettaja, taltutat kaikki kakarat leikiten. Myös meidän huutavan prinsessamme", Ellen kehui. Pari päivää aiemmin tyttö oli nimetty Fioreksi.
    "Siellä pikku kulta parkuukin", Dima huokaisi ja lähti hakemaan nälkäistä nyyttiä.



    "Kas noin, vielä vähäsen? Mennäänkös sitten nukkumaan, että saat kunnon unet? Tänään isi menee töihin ja äitikin sitten illemmalla, ollaan täällä ilman äitiä sitten, Fiore", Dima leperteli ja röyhtäytti Fioren. Hän vei pojan takaisin kehtoon vielä ennen töihin lähtöä. Kylläpä hermostutti tämä ensimmäinen työpäivä, miten hänet otettaisiin vastaan? Monia ihmetytti tumma ihonväru ja täydellinen suomi, eikö kenelläkään käynyt mielessä että hän oli adoptoitu Suomeen suunnilleen samanikäisenä kuin Fiore nyt oli.



Ellen raahautui kotiin vasta yökahdelta. Hän painautui heti sänkyyn Diman vierelle - ja herätti hänet.
    "Kylläpä se kesti. Ei kai sinun aina tarvi olla yötöissä?"
    "Ei toki, tämä viikko vain. Miten te täällä pärjäsitte?"
    "Hyvin tietysti - mutta hei! Mistä nuo rillit ovat ilmestyneet?"
    "Kävin iltapäivällä optikolla, kun lapset olivat koulussa. No Fiore oli tietty mukana ja se lekuri sanoi, että tarvin lasit. Enhän minä ole enää mikään tyttönen, minähän olen jo kolmekymmentäviisi! Herra Jumala, miten aika voi kulua nopeasti!"
    "Minulle sinä ole aina nuori tyttönen, miten olisi pikku kuntotesti?"
    "Saan varmasti parhaan arvosanan!" Ellen huudahti ja pian pariskunta sulkeutui omaan maailmaansa.
                                                         * * *
Olkaapa hyvät. Talon pohjapiirros varmasti jäi sekavaksi, ja itse asiassa palan halusta näyttää - ihan pikaisesti vain - millaisen muutoksen sain siihen murjuun tehtyä. Muuten jos joku on radolan kisoissa joskus pyörinyt, niin näyttääkö Dima kenenkään mielestä tutulta... Hyvää kesänjatkoa, ja linkityksiä ja muita saa edelleen kysellä. Ensi osa on "jo" kymmenes, mutta on sekin ihan hyvä, koska monet legacyt/miksei EP:tkin kaatuvat ennen sitä. Adíos, Toyan. Ja kommentteja kiitos.

Lupailinkin jo tuossa 8. osassa kahta ekstrapalasta, ja tässä näette niistä toisen - oikein "uljaan" sukupuun, josta jotenkin voi pysyä kärryillä tapahtumista. Seuraava ekstrahaukkaus on nimeltään Emmaliisan elämää, ja nimestä voi varmaan päätellä kaiken tarpeellisen.

Huomentapäivää ja jos ei ole vuorokauden aamupuoli, niin sitten hyvää iltaa! Olen palannut talvihorroksesta, joka (toivottavasti) ei toistu enää. Minusta ette pääse eroon nitistämättäkään, olen kuin torakka. Cocoan suvussakin on osa 9. Mutta jaarittelu sikseen ja osan kimppuun kuin sika limppuun! Ja linkitystä saa kysellä, mutta on eri asia, tuleeko sitä. Olen laiska. Mutta hyväntahtoinen=D
__________________________________________________________________



Elämäntyylinsä lisäksi Ellen päätti uudistaa myös kampauksensa. Hän kasvatti hiuksiaan ja luopui viimeinkin teinivuosiensa pörrömallista. "Siihen liittyy liikaa pahoja muistoja", hän mietti ja värähteli ajatellessaan Ella- ja Ben-vainajaa sekä kammottavaa Mekua, joka teki hänen elämästään hirvittävää monen vuoden ajaksi. Ellen myös sitaisi oranssin huivin päähänsä pitämään suortuvat aisoissa; hän ei halunnut niiden uiskentelevan kalakeitossa ja Piltti-purkin sisällössä. Perheenäidillä oli velvollisuutensa, ja niihin kuului myös kiukuttelevan kaksivuotiaan pakkosyöttäminen, mikä oli toisinaan sangen sottaista touhua.



Suulan talossa oli pidetty ristiäiset muutama päivä sitten. Poikavauva Suulasta oli salaperäisesti tullut Feniks Suula. Nimi ei ollut ollut papin mieleen, sillä se ei kuulemma kuulunut suomen nimistöön ja oli suomalaiselle lapselle aivan sopimaton. Ellen oli saanut ehdotelmansa läpi valehtelemalla, että Feniksin isä oli kotoisin Brasiliasta, maasta jossa tätä nimeä muka yleisesti käytettiin. Papin älykkyysosamäärä ei tainnut olla Mensa-luokkaa, sillä tökerö tekosyy meni läpi ja poikalapsi saatettiin ristiä Feniks Edvard Suulaksi.

Ellen tunsi erityistä rakkautta Feniksiä kohtaan, sillä Mekun muisto katsoi hänen lävitseen aina tyttöjen kautta. Perin muisto oli tuskallinen, muttei aivan yhtä inhottava. Ja Ellenin sisällä kyti yhä rakkaudenkipinä ja toivon tuulahdus Periä kohtaan. Vaikka tämä ei vastannutkaan soittoihin, Ellen silti uskoi, että Per palaisi hänen luokseen joskus.


Magkin piti Feniksistä erityisesti, tosin hänen syynsä olivat vallan toiset - mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä suuremmaksi kasvoi aivan pieniin penskoihin kohdistuva kiintymus, ja Feniks oli ehdottomasti talon pikkuisin mönkijä. Mag osasi syöttää tyttärenpojalleen Tuttelia, vaihtaa tämän vaipat ja tuudittaa uneen 'mummin viereen'. Ellen ei edelleenkään pitänyt Magin kanssa samassa talossa elämisestä, sillä hänen mielestään äiti puuttui perheen asioihin liikaa ja omi lapset itselleen. Onneksi Flora ja Fauna kutsuivat Elleniä yhä äidikseen, muuten olisi voitu nähdä toinenkin murhatyö lyhyen ajan sisälle.



Emmaliin elämä pyörähti sinä kesänä päälaelleen, koska hän täytti 14. Tämä luku tuntui maagiselta ja jännittävältä; hän ei ollut enää naurettava pikkutyttö, lauta, jota kiusoiteltiin koulussa. Kahdeksasluokkalainen Emmalii näytti jo vanhemmalta ja haaveili pääsystä koulun diskoon, jonka ikäraja oli tämä jännittävä 14.

Kotona Emmalii ei uskaltanut tuoda muuttunutta olemusta ja haaveitaan esiin mitenkään, vaan teki kiltistä kotitöitä uneksien 8B-luokalle kuuluvasta rumpalipojasta, joka soitti samassa bändissä hänen kanssaan. Junnu oli ruskeahiuksinen ja -silmäinen komistus, joka joskus harjoituksissa vilkuili koskettimien taakse piiloutunutta Emmaliisaa. Voi, kunpa Junnu huomaisi hänet!



Elina juoksi raivoissaan koulubussiin. Emmaliisa oli huolehtinut pikkusiskon repun jo valmiiksi ja hän odotti bussissa molempien tavaroiden kanssa ihmetellen, mihin Elina oli jäänyt. Kun Elina viimein ryntäsi hengästyneenä ja punaisena bussiin, Emmaliisa istutti pikkusiskon itsensä viereen. "Miksis itket?" Emmaliisa kysyi.
"Mitä se sulle kuuluu! Haista paska!"
"Hei! Ei siskolle puhuta noin! Sano nyt, en kerro kenellekään", Emmalii kauhisteli.
"Hyvä on. Jos sinä kerta pakotat. Flora on paskapää!"
"Onko se tosissaan noin hauska sana... miten niin on? Sehän on meille melkein kuin sisko."
"Eikä ole! Se on kaukana siskosta, se on hirviö sellanen sekopää niinku sen isäki!"
"Elina!"
"No kun se on. Se on ÄPÄRÄ! Sillä ei ole isää! Sen isä MURHASI MEIDÄN ISKÄN! Ekkös tajua! Äitiki aina sanoo että meijän pitää vaan kestää Elleniä, Floraa ja näitä, koska Ellen on niin surkea ettei saa ees omaa elämää hankittua!"
Emmaliisa kauhistui pikkusiskonsa kantamasta kaunasta. Oli aivan ymmärrettävää, ettei sisko noin nuorena voinut ymmärtää koko kuviota, mutta lähinnä Emmaliisaa hirvitti se, kuinka hänen oma äitinsä kertoi pienelle lapsella noin kaunaisia ja sairaita ajatuksia. Tämä voisi repiä heidän perheensä riekaleiksi. Emmaliisa laittoi kuulokkeet korvilleen ja poistui bussista yläastee pysäkillä.



Flora oli piiloutunut kylpyhuoneeseen, kunnes kuuli Elinan lähtevän talosta. Hän näki ikkunasta, kuinka linja-auto kaasutti pois pihalta. Floraa itketti. Kuinka hän vihasikaan Elinaa, koko tämän kakanruskeaa, ilkkuvaa naamaa ja kipakoita pikku nyrkkejä. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi hän oli niin erilainen, koulussa ja kotona. Elina oli kertonut Floran luokan tytöille, että Floran isä oli murhaaja, ja seuraavana päivänä kukaan ei ollut istunut Floran viereen ruokalassa. Flora nousi vessanpöntöltä ja kuivasi kyyneleiset kasvonsa mummon käsipyyhkeeseen. Minkä hän isälleen mahtoi, kun ei ollut koskaan tätä edes tavannut? Miksi kaikilla muilla oli isä, paitsi hänellä ja Elinalla? Ja miksi juuri hänen isänsä oli tappanut Elinan isän...



Kun Elina palasi koulusta, hänellä oli hirvittävä vessahätä. Hän aukaisi oven, ja silloin Flora astui hänen eteensä. Flora laittoi oven lukkoon ja asettui eteen.
    "Nyt sä et pääse minnekään."
    "Sä olet samanlainen ku isäs! Kyllä äiti sen tiesi, se sano mulle niin! Että sä oot mielenvikanen penikka, joka pitäs viedä isänsä luokse sinne vankilaan-"
    "Älä puhu mun isästä noin!"
    "Isäs oli murhaaja, isäs oli murhaaja, läl läl lällää!" Elina lauloi ja hyppi Floran edessä. Se oli Floralle liikaa. Hän tunsi verensä kiehahtavan, kuin äidin kiisseli aina. Floralle heräsi vastustamaton halu tehdä Elinalle jotain oikein pahaa. Hän läpsäisi pikku tätiään kasvoihin - niin lujaa kuin pystyi. Elina kauhistui, mutta pikku hiljaisuuden jälkeen hänen puhekykynsä palasi:
    "No olishan toi pitäny arvata. Sellanen tyttö, millanen isä. Mitäpäs sitä muutta- au!" Flora oli kampannut Elinan vessan kaakelilattialle ja nieleskeli kyyneliä tätinsä yllä.
     "Älä ole enää häijy! Tai muuten minä hakkaan sut oikeasti! Ihan oikeasti!" Flora huusi ja polkaisi vielä Elinaa mahaan tuikealla numeron 33 sisäsandaalillaan. Sitten Flora paiskasi kylpyhuoneen oven kiinni ja juoksi nyyhkyttäen omaan huoneeseensa.



Iltapalaksi Ellen oli onnistunut leipomaan täytekakun - ensimmäisen kerran elämässään hän sai tehtyä sellaista ruokaa, jolle kukaan ein nyrpistänyt nokkaansa. Elina, Emmaliisa ja Mag olivat käyneet lorppimassa osansa jo aiemmin, mutta Flora saapui syömingille vasta puoli kymmeneltä illalla, aivan nukkumaanmenoaikansa korvilla. Hänen kasvonsa olivat hieman punaiset ja Flora piilotteli tuuhean, mustan tukkansa alla.
    "Onko sulla jokin vialla?", Ellen uteli vaitonaiselta esikoiseltaan. Tyttö ei vastannut. Ellen mietti kuumeisesti, mikä hänen pirteässä kakkosluokkalaisessaan voisi mättää. Floralla oli ystäviä, hän pärjäsi koulussa ja eivätkä tämän menneisyyden pelot ja kauhut olleet aiemminkaan oirehtineet. Ellen kohotti tyttärensä leukaa kädellään ja katsoi tämän itkusta punaisiin silmiin pyytäen, että tämä kertoisi, mikä häntä vaivasi. Lopulta Flora antautui.
    "Elina. Se kiusaa mua koko aika. Se huutaa aina luokassa, että mun isä... niin että se oli tosi paha ihminen. Ja se haukkuu mua sellasilla ilkeillä sanoilla. Aina kun joku ei ole kuulemassa, se alkaa tosi tuhmaksi - ja se sanoo, että mummikin inhoaa minua ja meitä ja että mummi haluaa meijät pois tästä talosta. Ei kai se ole totta? En kai mäki oo kun... isä? Enhän?" Tyttö sopersi itkua vääntäen ja nojautui äitinsä olkapäähän. Ellen oli kauhuissaan, hän oli kuvitellut, että Flora ja Elina olisivat sukulaisuuden ja saman iän myötä ystäviä keskenään. Mikä oli mennyt vikaan? Ja oliko Mag todella sitä mieltä hänestä, omasta tyttärestään? Ellen tiesi kyllä, ettei hän ollut esimerkillinen nainen; työtön, päihdeongelmainen ja tehnyt kolme lasta omituisissa olosuhteissa.



Mutta kenen kunniaksi kakku oli leivottu? Feniksin, joka täytti kunnialliset kaksi vuotta. Aika se jatkaa aina vain samaa uraa... ja aika myös teki Feniksistä tähän mennessä Suulan lapsista somimman. Feniksin leuka ei ole yhtä pitkä kuin Floran ja Faunan, ja tällä on suloiset, suuret kauriinsilmät. Mutta nenä! Se on pitkä ja ruma, kuten isällään Perillä. Elleniä suretti aina, kun hän näki poikansa nenän, sillä sen alkuperäistä kantajaa ei ollut pahemmin havaittu Suulan talossa tai sen lähimaastossa.



Nyt, kun Fenikskin oli jo hiukan isompi, Ellenillä jäi aikaa omalle itselleen - kirjaimellisesti, sillä hän alkoi verestää tosisaan maalaustaitojaan omakuvan muodossa. Hän sekoitteli värejä itsekseen hymisten ja yrittäen torjua niitä muistoja, joita hänellä oli yläasteen kuvistunneista ja niillä sähläämisestä Ellan kanssa. Milloin hän oikein voisi unohtaa Ellan, kun tämä hyppi hänen näkökentässään niin unissa kuin valveillakin? Milloin kaksoissisaren menettämisen tuska hälvenisi? Se ei ollut vielä helpottanut tippaakaan. Se palasi aina silloin, kun Mag huusi Ellenille. Ellen ei ollut täysin mukana omassa elämässään, eikä tulisi koskaan olemaan. Hänen sisällään nyrjähtänyt kohta ei voisi palata paikoilleen.



Feniks oli todella suloinen ja säyseä lapsi, eikä samanlainen pikku ilkiö kuin vanhemmat siskonsa, jotka taaperrusiässä olivat roikkuneet Magin verhoissa ja syöneet Urkin kissanruokaa. Feniks leikki kiltisti itsekseen siskojensa vanhoilla leluilla ja joi somasti tuttipullosta, kunnes massu oli täynnä. Eikä hän välittänyt edes siitä, ettei kukaan hellinyt häntä - Feniks sen kun mutisi itsekseen ja yritti kiivetä rappuja yläkertaan.



Magin ystävä Leilakin tuli katsomaan ystävänsä niin kehumaa täydellistä lapsenlasta. "Onpas siinä kyllä hirvmuisen söpö poika", Leila kehui Magia ja ketkutti Feniksiä sylissään. Feniks katseli kummissaan outoa mummelia ja tämän omituista kampausta, nutturaa, mutta sitten hän nykäisi nutturasta iloissaan ja kiljaisi, kun Leilakin teki niin - toinen ilosta, toinen kivusta.



Ellen pyysi Floraa usein katsomaan pikkuveljensä perään, sillä olihan tyttö jo tarpeeksi vanha huolehtimaan pienestä sisaruksestaan. Flora paijasi veljensä päätä ja oli iloinen siitä, että joku todella piti hänestä pyytettömästi, ilman rumia sanoja ja katseita. Vaikka Ellen oli soittanut koulun rehtorille ja Floran luokanopettajalle Floran kiusaamisesta, supattelu ja porukasta ulos jättäminen jatkui salaa. Floraan olo liimattu ulkopuolisen leima. Ei Elinakaan kaikista suosituin tyttö ollut, mutta hänestä oli niin paljon vaikeampi keksiä juoruja, sillä kaikki tiesivät, että Ben oli ollut kunnollinen mies ja Mag oli kunnollinen vieläkin. Ellen taas ei ollut sellainen äiti, joka leipoi pullaa iltapäivisin ja kävi lastensa kanssa kaupassa. Hän nukkui pitkälle iltapäivään ja istui illat toisinaan baareissa Periä epätoivoisesti etsiskellen, vaikkei sitä myöntänytkään.



Joskus Ellenille tuli selkeämpiä jaksoja, jolloin hän viitsi tehdä kotitöitä, siivota ja jopa virittää pianon. Hän ajatteli usein menneitä vuosia ja tekemiään virheitä, ja juuttui epäonnistuneisiin asioihin elämässään. Benin muisto tuntui kirvelevältä haavalta, johon hän ei uskaltanut koskea eikä edes katsoa, miten paha se oli. Hän oli sysännyt tuskansa taakseen, eikä halunnut kohdata sitä. Ellen oli juuri ja juuri saanut itsensä pidettyä erossa "erikoissätkistään", ne hän oli laskenut vessanpytystä alas eikä käynyt enää siinä yökerhossa, josta niitä sai. Mutta kaljasta hän ei luopuisi; se huuhtoi surut mukavasti mennessään, ja aamulla saattoi nukkua kankkusen pois, kun lapset olivat koulussa.



Kyllä, lapset olivat koulussa, myös Fauna, joka oli saavuttanut ruhtinaallisen seitsemän vuoden iän. Fauna oli luonnoltaan vanhempaa siskoaan avoimempi ja vähemmän vihamielinen muita kohtaan, joten hän sai nopeasti ystäviä. Hänen ja Floran ikäero myös vaikutti toisten lasten suhtautumiseen; Floraa kiusaavat oppilaat olivat sen verran Faunaa isompia, etteivät he kiinnittäneet tähän ala-asteen pihalla mitään huomiota, pentu mikä pentu toisten joukossa.
    Floran ja Elinan välit olivat jos eivät parantuneet, niin ainakin seestyneet. Enää he eivät hyppineet toistensa kurkuissa, mikä oli Emmaliin ja Ellenin yhteisen juttutuokion ansiota. Elina ei uskaltanut vastustaa molempia isosiskojaan, joten hän tyytyi hiljaiseen vihanpitoon.



Emmalii oli viimein päässyt lukioon, ja hänen riemukseen pitkäaikainen ihastus Junnu oli jatkanut samaan kouluun. He olivat jutelleet välitunnilla, ja oli käynyt ilmi, että Junnukin oli ollut ihastunut Emmaliisaan jo monen vuoden ajan, muttei ollut ujona poikana uskaltanut sanoa Emmaliisalle asiasta sanaakaan. Emmaliisa oli paljastuksesta niin iloinen, että kutsui Junnun suoraa päätä heille kylään siksi illaksi ja suuteli Junnua kaikkien nähden lukion käytävässä. Hän oli niin onnekas, kun sai omakseen sellaisen kultakimpaleen!
    
Illalla Junnu  saapui muutamaa minuuttia ennen sovittua aikaa. Hän otti heti Emmaliisaa kädestä kiinni. "Sinä näytät tänään tosi söpöltä", Junnu kehaisi ja Emmaliisa oikein loisti. "Sinä et muulta näytäkään", Emmaliisa hihkui ja suikkasi suukon Junnun huulille.



Mag näki toiseksi nuorimman tyttärensä puuhailemassa jonkun pojanklopin kanssa.
    "Emmaliisa, miten sinä näin! Tuo ryökäle on varmasti jokin rikollinen!" Mag huusi.
    "Eikä ole, vaan Junnu!"
    "Kelvotonta, sinustakin tulee sellainen letukka kuin siskostasi. Yksi kuoli, toisesta tuli hullu, kolmas ja neljäs jättivät minut ja muuttivat pois ja sinä, sinä aloitat liian varhain! Kyllä sinä olet sopimaton lapsi", Mag puhisi ja painui aikuiseksi kissaksi kasvaneen Urkin kanssa makuukamariin.
    "Sinä et sentään vokottele muita, mamman kulta." Magin elämä oli ollut raskasta ja traumaattista, eikä mikään ihme, että ote siitä alkoi pikku hiljaa heiketä.



Muutamaan viikkoon Junnu ei sitten uskaltanutkaan tulla kylään, kammottavan Magdalenan pelossa. Hän tohti tulla vasta, kun Emmaliisa kertoi äitinsä olevan sisarensa luona kylässä, ja että heillä olisi kotona vain Ellen ja pienemmät tytöt.

Emmaliisaa jännitti. Hän ja Junnu olivat jutelleet siitä, miltä eka kerta toistensa kanssa tuntuisi, ja he olivat päättäneet ajoittaa kokeilunsa juuri tälle päivälle. Tullessaan Junnu toi munalukon ja suklaarasian, joista toisen hän laittoi huoneen oveen ja toisella lahjoi Ellenin pitämään pikkutytöt pois alakerrasta koko illan ajan.

Loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin, vaikka asiat olivat kummallekin outoja ja uusia. Junnu oli huolehtinut kumikapineetkin mukaan, ja he kumpikin olivat toisilleen ymmärtäväisiä ja ihania.



Keskellä yötä Junnu ja Emmaliisa päättivät ruveta tyynysotasille.
    "Tuosta saat, mokoma apina!"
    "Ja sinä tuosta!" Junnu huusi. Riemu kuitenkin keskeytyi, kun Ellen koputti ovelle mutisten unisesti jotakin täyttä kaulaa kiljuvasta Feniks-pojusta. Junnu ja Emmaliisa hihittivät keskenään, mutta painautuivat kuitenkin sävyisästi takaisin sänkyyn, toisiaan halaten. Nuori rakkaus on niin kaunista!



Fenikskin rauhoittui sitten, kun meteli lakkasi. Hänen kolmivuotiaan maailmansa oli niin onnellinen; siskot leikittivät, tädit leikittävät, mummi helli ja äiti huolehti... joskus. Feniksen pikku mutruhuulilla läikehti hymy, kun hän painoi päänsä tyynyyn ja katseli rauhassa kattoa, ennen kuin nukahti. (Söpölutunen aww... en harrata yleensä näitä välihuomautuksia, mutta katsokaa nyt!)



Kuukaudet kuluivat, ja asiat jatkuivat eri radoilla. Mag alkoi vanheta hirvittävästi; hänen hiuksensa muuttuivat valkosiksi, ja hänen kätensä alkoivat vapista. Hän ei enää muistanut asioita niin kuin ennen, ja hän kiukutteli kaikille. Mag lukittautui kammariinsa päiväkausiksi eikä poistunut sieltä edes vessaan, vaan säilytti pottaa sänkynsä alla ja tyhjensi sen ikkunasta ulos. Hän kosketteli käsillään ilmaa mutisten itsekseen. "Ben, jos me vielä voisimme viettää ne yöt yhdessä... ei saa kutittaa!"



Mag ei päästänyt ketään huoneeseensa, ja vaikka Emmaliisa ja Ellen alkoivat olla hänestä todella huolissaan, Mag vain paiskasi oven kiinni näiden nenän edestä. Magille oli myös tullut paha yskä, joka oli alkanut pikku flunssasta, mutta oli saattanut hänet lopulta petikuntoon. Eräänä aamuna Magin huoneesta ei kuulunut enää yskintää eikä askelten ääniä. Ellen ei löytänyt mistään huoneen avainta, joten hän juoksi kiireesti kadulle ja soitti ystävälleen Maukalle. Tämä lupasi tulla auttamaan Elleniä sorkkaraudan kanssa.



"Maukka, äkkiä! Sieltä ei kuulu mitään, ja kun Elina katsoi ikkunasta, niin äiti ei liiku! Tule!" Ellen huusi hädissään. Maukka rymisti asunnon läpi ja saapui Magin huoneen kauniisti maalatulle ovelle. Hän painoi sorkkaraudan sitä vasten ja kankesi oven paikoiltaan. Ellen ryntäsi äitinsä kammottavan hajuisen asuinpaikan läpi - miten hän oli saattanut olla näin piittaamaton? Potta lojui lattialla levittäen kauheaa löyhkää huoneeseen. Likaisia vaatteita oli ympäri huonetta. Kauheinta oli kuitenkin Mag, rakas äiti Mag, joka retkotti sängyllä. Ellen istui äitinsä viereen ja kokeili pulssiä Magin kylmästä kädestä. Sitä ei tuntunut. "Voi äiti", Ellen parkaisi ja puhkesi lohduttomaan itkuun.
 


Flora sai kuulla Magista vasta, kun tuli koulusta. Hänestä tuntui aivan siltä, että häntä olisi isketty jäisellä moukarilla rintaan. Flora kurkisti sisään mummonsa juuri siivottuun, toluntuoksuiseen huoneeseen ja katseli siellä ympäriinsä. Urkin ruokakuppi, kirjahylly ja sänky olivat kaikki omilla paikoillaan, kuin odottamassa Magdalenaa takaisin kotiin. Mutta hän ei enää koskaan tulisi. Emmaliisa oli kertonut Floralla ja muille tytöille, kuinka iso musta auto oli hakenut mummun ja että parin viikon päästä olisi hautajaiset. Mummu oli ollut kuulemma sairas jo pitkään. Floraa ei edes jaksanut ärsyttää moinen lässytys; hän oli vain surullinen. Toisaalta pieni ääni hänen päässään sanoi, kuinka ilkeä mummu oli Floralle välillä ollut, milloin itse, milloin Elinan välityksellä.




Ellen ja muut sisaruksensa olivat pyytäneet, että Mag haudattaisiin miehensä ja tyttärensä viereen, kodin omalle pikku hautausmaalle. Lupa tähän oli annettu, ja hautajaisia vietettiin rauhassa ja hiljaa. Eniten isku tuntui murskaavan pikku Elinaa, sillä hän oli ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa. Ja oli kummallisen oloista, että äiti kuoli vanhuuteen, kun tyttö oli vielä ala-asteella.

Ellen ei surrut äitiään mahdottomasti. Vaikka Mag oli suojellut häntä ja auttanut muun muassa kotitöissä ja lastenkasvatuksessa, Ellenistä oli usein tuntunut, että Mag ei antanut hänen elää omaa elämäänsä. Taakka tytöistä ja Feniksistä tuntui aluksi hirvittävän raskaalta ilman apua, mutta toisaalta kukaan ei ollut käskemässä, mihin aikaan lasten piti mennä nukkumaan tai että millaisia ihmisiä heillä sai olla kavereina. Oudolla, omasta mielestään kieroutuneella tavalla Ellen iloitsi äitinsä poismenosta, mutta samalla hän katui ajatuksiaan ja kävi äitinsä haudalla pyytämässä tekojaan anteeksi.



    "Jos sua ei olis, äiti eläis vielä". Elinan sanat kaikuivat kylpyhuoneessa. Hän tunsi itsensä pelokkaaksi ja huteraksi nyt, kun äiti ei ollut puolustamassa häntä.
    "Älä jo puhu paskaa. Mummu oli sairas ja vanha, oikeesti, mua itkettää että se kuoli, mutta ei se Floran syytä ole. Älä syytä aina sitä. Ei se ole mitään tehnyt!" kivahti pikku Fauna siskonsa puolustukseksi. Tai ei hän enää kovin pieni ollut. Magin kuolemasta oli kulunut jo pari vuotta, ja Elina alkoi hänkin pikku hiljaa tottua ajatukseen orpoudesta. Silti hän yritti sitkaasti häiritä Floraa ja saada tämän tuntemaan syyllisyyttä. Elina tunsi olevansa aivan yksin. Faunakin oli kasvanut yhtä voimakastahtoiseksi kuin äitinsä ja isosiskonsa, ja nyt hänellä oli vastassaan hyvin puolustuskykyinen rintama. Elina tunsi vielä kaunaa Floraa kohtaa, ja nyt kateuttakin, mutta enää he eivät tapelleet avoimesti. Emmaliisa oli estänyt sellaiset touhut; sekin kiukutti Elinaa. Siskosta oli tullut tiukka ja... aikuinen! Kohta Emmaliisa muuttaisi pois kotoa, ja Elina jäisi taas yksin. Miksi kaikki jättivät hänet!




Ellen yritti kovasti olla talon äiti ja kelpo kotihengetär, mutta häntä ei ollut koskaan siunattu käytännön järjellä tai ruanlaittotaidolla, joten aluksi onnistuneesta spagettikastikkeesta saattoi tullakin mustaa möhnää, kun Ellen meni katsomaan Gilmoren tyttöjä kesken ruoanlaiton. Onneksi Emmaliisa asui yhä kotona, ilman häntä tarvittaisiin useammin pizzalähetin palveluja...



Sitten koitti se päivä, jolloin kuutosluokkalaiset tytöt meikkaavat, pukeutuvat korkokenkiin ja itkevät vettäkestämättömät ripsivärinsä pian pois - viimeinen ala-asteen kevätjuhla. Heti juhlan jälkeen Flora ja Elina rynnistivät kotiin kumpikin erinomaista todistusta heilutellen; olivat he ehtineet koulussa muutakin tehdä kuin tapella keskenään, ainakin keskiarvoista päätellen. Floralla keskiarvo oli kahdeksan ja puoli, Elinalla taas yli yhdeksän. Ellen oli hyvin ylpeä tyttärestään. "Olisipa minun keskiarvoni ollut edes yli kuutosen", hän sanoi kuivaillen kyyneliä silmäkulmistaan.



Ja sitten sinä kesänä tulivat ne 13-vuotissyntymäpäivätkin. Tytöt olivat tässä aivan huomaamatta kasvaneet hirveästi ja muuttuneet nuoren naisen näköisiksi. "Kohta teille tulee menkat jos ei jo oo ja sitten finnejä ja teistä tulee äksyjä", pelotteli Emmaliisa, jonka teini-ikä oli ollut kovin helppo, ja äksyydestä ei ollut ollut merkkiäkään, ja finnejäkin vain pari leuassa.

Flora ei muistuta äitiään kovin paljon, nee? Hän peri Mekun omalaatuiset kasvonpiirteet ja Benin pitkän leuan, mutta tuo nenä on kyllä ihan hyvä. Flora aloitti huolehtia ulkonäöstään enemmän, ja hän leikkautti itselleen sileän, siistin mallin hiuksiin. Hän myös alkoi meikata.



Tässä näette 13-vuotiaan Elinan, jolle on suotu täydelliset geenit! Katsokaa tuota suppusuuta, noita räpsysilmiä ja täydellistä nenää ja leukaa! Miksi, voi miksi, sinulla Elina ei voi olla vaalea iho... tasan ei käy onnen lahjat. Mur.



Sinä keväänä Emmaliisa sai valkolakin, ja hän vietti juhliaan Junnun kanssa. Illan pimeässä, muutaman lämmittävän viinilasillisen jälkeen Emmaliisa kaivoi hermostuneesti farkuntaskujaan... se oli siinä! Hän otti esiin pienen rasian ja polvistui Junnun eteen. "Tiedän, että tyttö kosijana on epätavallista, mutta rakkautemmekin on epätavallisen ihanaa. Tulisitko sinä, Junnu kulta, miehekseni?" Junnun silmät sädehtivät, kun tämä pujotti pienen kultarenkaan sormeensa. "Tottakai! Muutetaan pois ja aloitetaan oma elämä", hän hihkaisi ja sieppasi Emmaliisan käden omaansa ja aloitti juoksun kohti kaupungin parin kilometrin päässä olevaa keskustaa. Matkalla hän näki taksin, jonka viittoi luokseen. "Vie meidät Ruusulaaksoon!" Junnu käski kuljettajaa, joka maksun saatuaan kaasutti matkaan. Emmaliisa syleili kihlattuaan ja nautti tästä onnesta ja vapaudesta. Hyvästi mennyt!
______________________________________________________________________

Olkaapa hyvät:D Seuraava osa ja kaksi ekstraa on luvassa tässä kunhan pääsen riparilta ja saan muutenkin nämä inhottavat koulukiireet alta pois. Siihen asti, nähdäillään!

Viivyttelyni johtuu pitämästäni TeenQueen-kisasta ja siitä, että mokkula oli korjauksessa. Nyt seon kuitenkin kunnossa, ja tarina jatkuu! Ja, moniin viime osan kysymyksiin tulee tässä vastaus, uusiakin kysymyksiä keksin varmaan tuonne loppuun.



Mag, kuten jo tiesimme, oli saanut Emmaliisan ja Elina aika vanhana. Nyt viimein koitti hänen kauan kauhulla odottamansa 50-vuotispäivä, ja hän kammosi ajatusta rupsahtamisesta ja harmaantumisesta ja suonikohjuista.

Mag koki pikku muodonmuutoksen vanhuuden tavoitettuaan. Don't care.) Juhliin tuli myös Magin ensimmäinen tuttava, ensimmäisessä osassa nähty Amatius Simola. Hän ei näy vanhetessaan kummemmin komistuneen, mutta illan pidetessä Mag flirttaili hänelle silti. Onneksi Emmaliisa ei ollut näkemässä äitinsä juopunutta pelleilyä, sillä...



... hän oli testaamassa Ellenin Valituista Paloista lukijalahjaksi saamaa kaukoputkea. Yleensä Mag patisti Emmaliin sisälle jo aikaisin, mutta tänä iltana Emmalii sai katsella kultasiaan yökolmeen asti. Emmalii oli varma, että isä katseli häntä tuolta ylhäältä, että isä oli yksi noista kauniista pikku valoista. Hän tunsi poskiensa kuumenevan, vaikka yö oli kylmä ja hän tärisi. Kyyneleet sumensivat putken linssin, muttei vienyt tähtivaloa pois.



Kunhan Mag oli toipunut vanhuuskriisistä, hän alkoi iloita etuoikeudestaan, kahdesta tyttärentyttärestään. Flora, tytöistä vanhempi, oli iloinen lapsi, joka halusi usein uusia kauniita vaatteita, ja joka aina päästessään mummin huonetta tonkimaan töhräsi naamansa Magin karsean rumalla huulipunalla.



Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, ja pikku Fauna-vääkyjäkin täytti vuoden. Ellen kauhistui lastaan kakulle tuodessaan omaakin ikäänsä; hänhän oli jo 24! Tuntui, kuin siskon kuolemasta ei olisi kulunut päivääkään, ei, Ella eli hänen mielessään vieläkin. Joskus, kun hän iltaisin lähti polttelemaan pilveä, hän saattoi kuulla kaksoissiskonsa askeleet vierellään ja nähdä tämän tuiman ilmeen, kun hän sytyttää savukkeen. Hän saattoi jopa kuunnella siskon kauhistunutta saarnaa siitä, mitä mieltä tämä oli huumeista. Pötyä, nämä mitään huumeita olleet. Kuinka Ellen inhosikaan sitä sanaa, nämähän olivat vain pikku hauskuuslisä päivään!



Ellen kerrassaan ihastui tyttärensä hiuspehkoon, kun se kasvoi kaljun päälle. "Muutaman vuoden päästä sinulle voi laittaa saman pörrökampauksen kuin äitille", Ellen riemuitsi mutta leikkasi kuitenkin Faunalle lyhyen ja sileän mallin, joka ei ulottuisi persikkasosetta syödessä lautaselle asti.



Elinakin, Magin pikku iltatähti ja silmäterä, puhalsi kakustaan kuusi kynttilää ja tuli näin kouluikäiseksi. Mag oli päättänyt yllättää kuopuksensa mitä parhaimmalla synttärilahjalla. Tyttö oli toivonut itselleen omaa ponia, jota Mag ei suin surminkaan olisi tohtinut mennä lähellekään saati sitten ostaa sellaista. Joten pikku Elina sai tyytyä kissanpentuun.



Tyttö ihastui uuteen, karvaiseen ystäväänsä hetkessä. Se oli haettu kylänlaidan yhdeltä maatilalta. Vaikka Mag pelkäsikin, että kissa pilaisi hänen ja Ellenin uudet, kalliit sängyt, hänkin suli pikkuruiselle karvakasalle, joka uteliaisuutensa vuoksi nimettiin Urkiksi. Urkki ei ehkä ihan heti löytänyt raapimapuuta toivotun nopeasti, mutta Elina opetti sen tavoille vain sillä eläinrakkauden määrällä, mikä kuusivuotiaasta voi parhaimmillaan kummuta.



Mag, tuo vanha kelmi, ei suostunut ajattelemaankaan eläkkeelle jäämistä tai edes tahdin hidastamista. Hän tiesi, ettei Ellen ollut erityisen ahkera tai vastuullinen, vaikka aikuinen ja kahden tyttären äiti olikin. Perheelle täytyi hankkia rahaa, vaikka vanhuksen selkänahasta kiskomalla, pohti Mag astuessaan taas ystävänsä Lailan autosta illalla. Ja vielä pitäisi ruoka laittaa, tampata matot, kylvettää Fauna-vauveli ja paljon muuta.



Ellen yritti parhaansa mukaan, mutta työssä käynti ei vain ottanut onnistuakseen. Pomo oli halju, eikä työpaikalla ollut tupakkapaikkaa, joten Ellen oli ottanut itselleen pikkuisen pidennetyn ruokatunnin täysin omin luvin. Kun hän oli palannut tauoltaan nikotiiniannoksen jälkeen, saman työpisteen inhottava Iivari oli käräyttänyt hänet päiväkahvin aikaan pomolle. Eipä aikaakaan, kun pomo oli löytänyt Ellenistä kolmisenkymmentä muutakin pahanluokan luonnevikaa ja virhettä, ja heittänyt tämän pellolle.



Elleniä kuitenkin piristivät suuresti hänen esikoisensa, Floran, kuusivuotissynttärit. Juhlat olivat pienet, ja kakkukin oli hieman kärvähtänyt kun Ellen oli yrittänyt näyttää perheelle, ettei ollut pelkkä tyhjäntoimittaja. "Tärkein on kuitenkin ajatus", pohti Mag kun yritti pelastaa suurella kermavaahtokasalla mustanpuhuvaa koppuraa.
    Flora oli lapsellisen innostunut vuosien täyttämisestä. Pianhan hän pääsisi esikouluun ja saisi uusia ystäviä, sellaisia jotka eivät haukkuneet häntä sanoilla, joita hän ei tuntenut. Hän puhalsi kuusi vinoa kynttilää, ja avasi sitten kakunmussutuksen jälkeen paketit. Äidiltään hän oli saanut uudet vaatteet, ja mummu oli ostanut tietokonepelin. Flora, joka halusi olla myös iso tyttö, päästi syntymäpäivänsä kunniaksi hiuksensa vapaaksi. (Eipä hänestä kovin rumaa tullutkaan!)



Flora osoitti nuoresta iästään huolimatta suurta rakkautta ja hoivaviettiä pikkusiskoaan kohtaa. Hän syötti mielellään Faunalle Piltti-purkin herkullista sisältöä, kutitti tätä ja leikitti aivan väsymykseena asti. Illan tullen Flora halusi aina toivottaa pikkusiskolleen hyvää yötä, ja sen jälkeen peitteli tämän laulaen epävireisesti keksimiään kehtolauluja. Ellen oli hyvin liikuttunut tytärtensä keskinäisestä rakkaudesta, ottaen huomioon kuinka mielenvikainen ja epätasapainoinen heidän isänsä oli ollut.

Emmaliiltä ei ainakaaan mielikuvitusta puuttunut, ja kontrollin melkein kokonaan puuttuessa talosta tyttö pääsi niin kylpyammeeseen kuin äitinsä makuuhuoneeseenkin tekemään pahojaan. Emmaliin yksinleikeissä hän oli milloin merirosvolaivan kapteeni, milloin hän hypähteli kuuhun supertrampoliininegillään pojoing-alustalta. Onneksi Mag ei tiennyt, sillä hän alkoi nähdä hulluutta kaikkialla Ellenin ja Mekun tempausten takia. Joista yksi tappoi hänen miehensä.



Ennen pitkää koitti se päivä, jota äidit odottavat aina kyynel silmäkulmassa. Pakattuaan repun, syötyään murot ja unohdettuaan penaalin Flora asteli tätiensä Emmaliin ja Elinan perässä koulubussiin. "Pärjäile", niiskaisi Ellen, ja tyttö huiskutti leveästi hymyillen hänelle iloisen vastauksen. Sitten bussi kaasutti pois ja jätti Ellenin seisomaan pihalle kauhtuneessa pyjamassaan.



Ellen jäi ulos vielä polttamaan yhden tupakan. Kun sätkästä oli jäljellä enää pikkuinen nysä, Ellen huomasi pihatien päässä jonkun. Kuka ihme tulisi heidän pihalleen, kun he eivät asuneet edes keskustassa vaan aivan kaupungin reunamien omakotitaloalueella? Mies lähestyi häntä kuitenkin salaperäinen hymy huulillaan, ja Ellen tumppasi savuavan paheensa kiireesti ja suki hiuspehkoaan hieman ihmismäisemmäksi. Mies oli parrakas blondi, ja jumalattoman komea! Ellen vilkuili kiireesti ympärilleen, ettei vain vanhaa Magia näkynyt. Tämä tuskin antaisi tyttärensä enää katsellakaan ketään!



Mies pysähtyi Ellenin eteen ja läväytti lyhyen hymyn. "Bor du här?" mies kysyi ja Ellen kurtisti kulmiaan. Ruotsinkirja oli tainnut jäädä yläasteen puolella häneltä tyystin avaamatta, ja kun Ellen vain hymyili tulokkaalle, tämä kysyi nyt suomeksi uudelleen: "Asutko täällä? Minä olen Per-Erik, muutin tuonne Kampelakadulle viime viikolla", Per kertoi hiukan murtavalla suomella. Elleniä alkoi yhtäkkia hävettää; hänen kaltaisensa täysin tyhjäpäisen näköinen, ruotsia osaamaton pyjamapelle oli aivan liian hölmö edes flirttallakseen hetkeä tämän komistuksen kanssa.



"On mukavaa saada tuollaisia naapureita", Per jatkoi tuijottaen Ellenin pyjaman avointa kaula-aukkoa. Ellenin sisällä kuplinta kiihtyi; mies tosiaan oli kiinnostunut hänestä! Ellen ei ollut koskaan ollut mikään iskijä, vaan hän oli enemmänkin ollut kummajainen, josta vain muutama poika kiinnostui. Tosin, niistä ajoista oli jo kymmenen vuotta. "Niin, olet kerta kaikkiaan mahtava naapuri. Katsos, kun olin opiskelemassa Göteborgissa, niin siellä vain huligaanit huusivat yöt läpeensä eikä voinut nukkua rauhassa edes korvatulpat korvilla!" Perin samaan aikaan lempeä ja hauska äänensävy sulatti viimeisetkin ujouden rippeet Ellenin sisimmästä.



Per osoittautui hyväntuuliseksi, mutta myös äärimmäisen kohteliaaksi ihmiseksi. Ellen ei yrittänytkään peitellä innostustaan, ja hän vaivihkaa myös avasi yöpaitansa ylimmän napin. Kun Mag lähti iloisesti vihellellen ikäihmisten aerobic-tunnille, Ellenin mieliala kohosi taivaisiin. Hänen itsehillintänsä ei ollut koskaan ollut huippuluokkaa, eikä sen tarvinnut sinä päivänä edes pettää. Sitä ei ollut.



"Per... siis tuota, me ei olla tunnettu kuin pari tuntia, mutta sinä jotenkin, ääh, olet aivan mahtava. Minä taidan olla rakastunut, Per, tämä on sitä salamarakkautta!" Ellen hihkaisi kun Per kertoi jälleen uutta kaskua virne naamallaan. Sitten mies hymysi oikein aurinkoisesti ja otti Ellenin käden omaansa. "Ellen, minä tunnen aivan samoin. Saanko luvan?" Per kysyi ja suuteli Elleniä pitkään. Se ei ollut sellainen känninen röhvellys, kuten Meku oli Elleniä nuoleskellut. Se oli aito suudelma aidolta mieheltä, ja silloin Ellen tiesi, että tässä olisi hänen lastensa isä.



Luontoäiti tuntui hoitavan kaiken kuin itsestään. Ellenistä tuntui, kuin hän olisi vetänyt kymmenen ekstrasätkäänsä, niitä joissa ei ollut tupakanpurua sisällä, vaikka hän ei ollut koskenut niihin koko päivänä. Per tuntui olevan osa häntä, ja mies oli niin hellävarainen Mekuun verrattuna, että Elleniä melkein itketti, kun Per painoi hänet rintakehäänsä vasten pörröttäen Ellenin hiuksia.



Ellen heräsi Perin viereltä muutaman tunnin päästä ja katseli nukkuvaa miestä. "Tähänkö olen tullut? Postilaatikolta petiin parissa tunnissa?", hän mietti katkerana mutta muisti sitten, että tällä kertaa hän ei ollut ollut kännissä, pilvessä tai pakotettu. Tämä oli hänen ensimmäinen oikea kertansa! Kahden lapsen äidin! Per nukkui siinä kuin enkeli, joka oli tullut pelastamaan Ellenin elämän huumeilta, vanhalta äidiltä, mielenvikaiselta ex-mieheltä ja omalta itseltään.

Kello tuli kymmentä vaille kaksi, ja Ellen tiesi, että tytöt tulisivat pian koulusta. Hänen oli pakko herättää Per. Mies nousi hiukset pöyhöttäen kuin Jumala, ja Ellen katsoi häntä surullisena. "Sinun pitää mennä. Minä rakastan sinua, aina, aina!" Ellen niiskaisi ja halasi Periä. Per keräsi vaatteensa ja suukotti Ellenin otsaa vielä ennen kuin lähti. Laittaessaan oven kiinni Per liimasi puhelinnumeronsa postac-lapulla oven ikkunaan.



On se koululaisen elämä ihan älyttömän rankkaa. Flora puursi läksyjään turhankin tunnollisesti ja meni nukkumaan aina ennen yhdeksää, mikä raivostutti Elleniä ja ihastutti Magia. Ellen muisteli omaa lapsuuttaan ja Ellan kanssa keskiyöllä kerrottuja kummitusjuttuja, ja läheltä piti ettei hän usuttanut tytärtään valvomaan pitempään. Toinen Ellenin raivonaihe asiassa oli se, että hänen oma äitinsä Mag vei aina pitemmän korren Floran ja Faunan kasvatusasioissa, ikään kuin hän olisi ollut tyttöjen äiti, eikä Ellen!



"Äiti, me ei voida ikuisesti leikkiä että sä oot tyttöjen äiti. Kun sä et vaan oo! Älä ämmä sotkeudu mun asioihin, mä oon kohta kolmekymmentä ja mulla on oma pää!" Ellen purki turhautumista ja huoltaan äitiinsä, joka vain tyynesti soitti pianoa. Miksi äidin piti asua samassa talossa ja puuttua hänen ja hänen tytärtensä elämään? Lisäksi hänellä oli taas alkanut tehdä mieli puoliraakaa häränfilettä ja mahaa juili niin vietävästi. Näin oli viimeksi käynyt, kun Ellen odotti Faunaa, ja kaikki täsmäsi; sen päivän luonnollisuus oli ollut vähän liian suurta, sillä eräs ei-luonnonkumista valmistettu pikku kapine oli unohtunut...



Mag hääti Ellenin ja tytöt makuuhuoneestaan Ellenin itsepäisyyden vuoksi. "Jos sulla likka on oma elämä, niin pidä se edes pois minun huoneesta! Ja turha odottaa että laittaisin ruokaa lapsilles!" Mag karjui ja pikku Elina hänen takanaan virnisteli ilkeästi Floralle. Flora ja Elina eivät muutenkaan tulleet keskenään toimeen juuri lainkaan, sillä Elina haukkui sisarentyttöään äpäräksi ja murhaajan lehtolapseksi, eikä Flora ymmärtänyt, mitä sanat tarkoittivat, mutta tiesi, etteivät ne kilttejä ainakaan olleet.

Ellen kielsi Floraa nukkumasta enää Elinan kanssa samassa huoneessa, sillä hän pelkäsi tyttöjen vielä satuttavan toisiaan pahemmin. Siispä Flora nukkui äitinsä vieressä parisängyssä, sillä puolella jossa Meku oli vuosia sitten ollut.



"Herrajjumala, Ellen, miten sinä KEHTAAT? Kenen tuo edes on? Avioton ainakin, kun en ole täällä pahemmin miehiä nähnyt. Tai sitten olet ruvennut neitsyt Mariaksi", Mag ilkkui tytärtään kun huomasi, miten tämä paisui ja lihoi. Ellen ei voinut sanoa mitään vastaan, sillä äpärähän tämäkin tulisi olemaan, ellei Per sitten ottaisi yhteyttä. Suuresta kaipuustaan huolimatta Ellen ei ollut uskaltanut tarttua puhelimeen ja kertoa Perille, että tästä tulisi isä. Ellen huokaisi ja katsoi jo hiutuneeksi kulunutta postac-läystäkettä, jossa oli lankapuhelinnumero.



Mag puisti päätään tyttärensä tempaukselle. Naapurin mummot juorusivat jo kiivaasti hänen tyttärestään, ja miten huono äiti hän olikaan ollut, kun tyttärestä oli tullut tuollainen... lunttu! Nytkin Ellen pyöritti puhelimen johtoa hermostuneesti sormiensa välissä ja odotti, vastaisiko joku. Hän odotti ja soitti uudelleen, uudelleen ja uudelleen, kunnes marssi ulos huoneesta, pamatti oven kiinni ja Mag oli varma, että hän kuuli lohdutonta nyyhkytystä.



Mag sääli tytärtään sen verran, että teki kotitöitä entistäkin enemmän. Hän jatkoi ruuanlaittoa hampaita kirskutellen, siivosi ja jopa hoiti pikku Faunaa, vaikka Ellen usein muistuttelikin, kenen lapsi tyttö oli. Magin mielestä tytöt kuitenkit täytyi ehdottomasti pitää hyvässä kunnossa, kauniina ja sivistyneinä, jotta naapurin akkojen juorut eivät saisi uusia siipiä selkäänsä. Muutenkin ne ämmät, Magin entiset ystävät, alkoivat ärsyttää häntä; miksi niiden piti ruotia muiden ihmisten asioita?



Nyt, kun Ellenillä oli enemmän aikaa itselleen, hän alkoi taas käyttää kodin harrastusmahdollisuuksia. Ellen löysi lapsuusaikaisen huoneensa vaatekomerosta vanhan maalaustelineen ja aikaa sitten kuivettuneet öljyvärit, joihin hän lösäytti ruokaöljyä ja kokeili jälleen taitojaan. Muotokuvat saivat väistyä, kun Ellen halusi kokeilla taitojaan abstraktimman taiteen saralla.



"Miten sitä voi haluta pissalle 89 kertaa päivässä", pohti Ellen jalat ristissä odotellen - taas kerran - pikkusiskoaan pöntöltä. Loppuraskaus oli hankalaa aikaa, sen Ellen jo tiesi tyttöjen perusteella. Onneksi laskettu aika häämötti jo häijysti, sitä piinaa ei enää tarvitsisi kestää kauaa.



"Äiti, kuka on isä?" kysyi Flora Elleniltä. Ellen kauhistui; halusiko tyttö tietää oman vaiko tulevan lapsen isän? "Siis kun Mimmi, mun kaveri, puhuu että sen isä tekee sen kans kaikkee, niin kuka se isä on? Mitä se tekee? Onks se sama ku joulupukki?" Floran kysymykset olisivat voineet herkistää vähemmän äksyn äidin, mutta Ellen vastasi vain laiskasti: "Isä on vähän ku äiti, mutta se on mies. Ei isää tarvi. Kaikilla on isä mut ei sitä kukaan tarvi", Ellen valehteli muistellen sitä, kuinka Ben kiikutti hänen keinuaan lapsuudessa. Flora vain hymähti ja vaihtoi kanavaa Subille.




Ellen oli pihalla potkimassa palloa tyttöjen kanssa, kun lapsivedet tulivat. "Flora, soita äkkiä ambulanssi, se numero on yksykskaks! Äkkiä", Ellen voihki ja pohti samalla kuumeisesti, olisiko Per töissä sairaalasssa. Toivottavasti ei, se sika ei ollut vastannut mihinkään yhteydenottoihin...



Muutaman päivän kuluttua terve pikku poikasvauva pääsi kotiin sisarustensa ihasteltavaksi. "Ai kun
 on söpö", ihkutti Flora, ja Faunakin tökkäsi pikkuveljeään iloisesti silmään. Ellen oli onnellinen lastensa suhtautumisesta, ja teki siinä hetkessä päätöksen; hän lopettaisi tupakan, kaikenlaisen tupakan ja sätkien polton, ja alkasi hyväksi äidiksi lapsilleen

Tadaa, siinä se oli! Uusia kysymyksiä on taas vino pino... Tuleeko Elinan ja Floran välille kokomittainen sota? Palaako Per kuvioihin? Minkä niminen pojasta tulee? Pysyykö Ellen lopetuslupauksessaan? Ensi osaan, ja kommentteja kiitos!